Vallankumousjohtajat

Huhtikuun eduskuntavaalit ovat mielenkiintoisimat vaalit pitkään aikaan. Riippuu näkökulmasta, onko kiinnostavampaa persujen nousu vai kolmen suurimman puolueen tuntema ahdistus. Matkalla suurimman puolueen asemiin on kokoomuskin joutunut muuttamaan esiintymistään varovaisemmaksi.  


Ennustajan asema ei ole kovin kehuttava, mutta toistaiseksi - nyt kun helmikuu kääntyi maalikseksi - uskaltaisin ennustaa Jyrki Kataisen johtavan puolueensa vaaleissa maan suurimmaksi.  No, vaaleissa se nähdään.


Pidän Iiro Viinasta, Sauli Niinistöä ja Jyrki Kataista vallankumousjohtajina. Pääomamarkkinoiden vapauttaminen loi tilan näille johtajille jo 1980-luvulta alkaen. Myöhemmin tapahtui sekin kummallisuus, että vaaleissa hallituksen johtoon ohjelmallaan noussut SDP toteutti hallituksessa oppositiossa olleen kokoomuksen vaaliohjelmaa. 


Esimerkiksi monopolisoimalla toivon johtavat kokoomuspoliitikot ovat sitkeällä jankuttamisella - saman toistamisella - muokanneet äänestäjien käsityksiä halunsa mukaan vuosien ajan. Tätä kaikkea kokoomuksen menestystä muistetaankin Jyrki Kataisen juhlineen, esiintymiskouluttajien neuvot muistaen, eräässä puheessaan "fantastiseksi", toisen kerran "fantastiseksi" ja vielä kolmannen kerran "fantastiseksi".


Kiviniemen ja Kataisenkaan hallitus ei edellisten lailla hyväksy poliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon muita arvoja taloudellisten arvojen lisäksi. Onko politiikalla vielä sijaa politiikassa? Tätä kysymystä persujen vaalimenestys testaa. Perusteltuja protestisyitä persujen kannattajilla on riittämiin: konsulttien ja mainostoimistojen rooli, vaalirahoitus, talous, koulutus ja terveydenhoito, verotuksen oikeudenmukaisuus, tulonjako, työllisyys. Saavatko äänestäjät persujen painotusten kautta politiikan mahdollisuuksista kuitenkin vääristyneen kuvan, millaisessa kansainvälisten sitoumusten kentässä maan kuvitellaan toimivan, suvereniteetin ja riippuvuuden suhde.


Populismisyytteet ovat suosittu leimakirves, harvemmin syytteiden heittäjät muistavat sanoa ettei politiikka kuitenkaan tule toimeen ilman populismia. Menestyäkseen poliittinen liike tarvitsee populismia, vaikka se ei sitä itsessään halua tunnistaa.


1930-luvun tunnelmissa Jose Ortega y Gasset julkaisi teoksensa Massojen kapina. Eurooppalaisen nykyisen äärioikeistolaisen aallon ja persujenkin nousun sukulaisuus 30-lukuun näkyy. Myös eroavuuksia on. Diskurssien keskiöön yhteiskunnallisen tilanteen myötä ovat tulleet - vähän entisaikojen malliin - yhä voimakkaammin kansallisuuden ja rodun kysymykset. 


Ortegan mielestä liberaaliin demokratiaan kuuluu elitismi. On kyse elitismin määrittämisestäkin, mutta soinilaiset eivät Ortegan ajatusta hyväksy. Oikeastaan on vaikea pitää soinilaisia perimmältään edes liberaalin länsimaisen demokratian kannattajina, sillä soinilaisia ajaa eteenpäin yksi arvo-objektivismin laji. Näyttää että Ortegan kulttuurivihamielisiksi leimaamat massat ovat persuille silti sukua. Persujen kannalta rinnastuksen hankaluus tulee kokonaan esiin, kun pidetään mielessä, että Ortegan tarkoittamat massat olivat ennen kaikkea bolshevikkeja ja fasisteja.

Ilmiönä persujen nousua Ortega ilman muuta kavahtaisi. Hänen perusajatuksensa mukaan liberaali demokratia ja moderni tiede ja tekniikka edellyttävät toinen toistaan, eikä esim. nationalistinen ajattelu ole perusteltua. Niin persujen kuin kaikkien muidenkin totalitarismiin Ortegalla on lohdutus tarjottavanaan: "...pieni järjen hiven on sentään kaikissa maailman asioissa."


Huhtivaalien tuloksen odottelu ja elämä sen kanssa hämmentänee lopulta eniten kokoomusta nykyisenä valtapuolueena. Valtiontalouden tila ei päättäjiä tulevina vuosina hemmottele, mikään koalitio ei voi väistää ongelmia. Seuraako kokoomusvallankumousta persujen kumous, mihin saakka se kantaisi. Tuoreimmalla väärennöksellä voi olla politiikassakin puolellaan jonkinlainen etu.

Kun nykyinen hämmennys kymmenen vuoden päästä viimeistään on painunut historiaan jälkivaikutuksineenkin, on menossa uusi mietintä, millaisiin lippuihin ja bannereihin muutoin alaston vallantavoittelu kulloinkin pyrkimyksensä konjunktuurien mukaan joutuu verhoamaan.

Suuret vaalit

Mikä mahtaa olla vallitseva käsitys huhtikuussa käytävien eduskuntavaalien merkityksestä?

On oireellista, että ehdokkaana olevan ulkoministeri Alexander Stubbin julkaistu vaalilupaus kuuluu: jos saan jatkaa vaalien jälkeen ulkoministerinä, lupaan käydä Pohjoisnavalla.


Ensinnäkin lienee selvää, että esitetty lupaus ei olennaisesti poikkea muiden ehdokkaidden antamista lupauksista, paitsi että toteutus riippuu vain lupauksen antajasta itsestään, ei lainkaan muista toimijoista. Lupaus herättää kysymyksiä, toisaalta mistä minä voin tietää, ehkä kansallisella kokoomuksella on äänestäjiä, jotka edellyttävät tämäntapaisia lupauksia ehdokkailtaan. Toivoisin, että tällaiseen lupaukseen liitettäisiin myös vakuutus, että luvatun matkan kustannukset joutuvat maksamaan nimenomaan häntä äänestäneet, eivät kaikki veronmaksajat.


Stubb on kiistatta oppinut ja edustuskelpoinen ministeri.  Sitä ei aiota tässä kiistää.


Puolueista myös esim. SDP näyttää olevan liikkeellä ehdokasvalikoimalla, jolta voi odottaa yhtä painavaa kamppailua "poliittisten päämäärien" puolesta kuin Stubbin kohdalla. Yhtään levollisempi en ole muiden poliittisten ryhmittymien kohdalla.

Pääministeri Matti Vanhasen esteellisyys

KRP sai tutkintansa valmiiksi. Tapaus siirtyy
nyt syyttäjän käsittelyyn.

Vaalirahakohun kiihkeimmässä vaiheessa
kansalaisten hämmästeltäväksi toimitettiin
mm. pääministerin esittämä lausuma, jossa
hän arvioi, ettei vaalirahoituksella ole vaikutusta
vaalin lopputulokseen. En nähnyt esim. Arto Merisalon
tai Tapani Yli-Saunamäen kommenttia lausumasta.
Pääministerin mukaan rahoittajan ja vastaanottajan
välille ei synny sidonnaisuuttakaan.

Matti Vanhanen tunsi olevansa ahdingossa, mutta silti...
Kuinka paljon pääministeri lausumallaan
halveksi kansalaisia, äänestäjiä?

Toiveajattelu politiikan käyttövoimana

Erityisesti aikaisempaan verrattuna heikot lähtökohdat
voivat antaa tähän sysäyksen. Ennustajan asema on
huono, mutta voi hyvin olla, että puheenjohtaja 
Jutta Urpilaisen ennakoima kannatuksen  nousu
hänen johtamansa puolueen kohdalla ennen vaaleja
vielä toteutuu, ja sdp syrjäyttäisi kokoomuksen
paikalta, millä se koko vaalikauden on ollut.

Nousun esteenä näyttäisi kuitenkin olevan uskottavuusongelma.
Äänestäjät muistavat vielä liian hyvin Paavo Lipposen
johtamien hallitusten politiikan. Nykyisen johdon toteuttama
oppositiopolitiikka ei myöskään ole edustanut luotettavaa
ja tunnistettavaa vaihtoehtoa
hallituspolitiikalle.

Talous- ja työllisyystilanne on vaikea.
Silti kansainvälistynyttä taloutta ja sen pönkittämää
verokilpailua selkänojanaan käyttävä
hallitus vaikuttaisi selviävän helposti
poliittisen opposition heiveröisestä narinasta.